Aivomme ja onnellisuus: Miksi ne välillä sabotavat meitä?

Tervetuloa päänupin sisäiseen maailmaan, jossa tapaamme vanhan kunnon aivomme – tuon monimutkaisen lihamassan, joka on toisaalta vastuussa kaikesta hienosta, mitä teemme, ja toisaalta tuntuu välillä sabotoivan meitä kuin kapinoiva teini, joka on päättänyt piirtää tussilla seinään. Erityisesti, kun luokassa lentää paperi (ei tosin kohti maalitaulua, vaan kohti kollegan kahvikuppia) tai teini tuijottaa tyhjyyteen ja mietit, oletko unohtanut puhetta edellisen elämän kielestä.

Syvennytäänpä niihin hämäriin hormoneihin ja hermovälittäjäaineisiin, jotka saavat meidät tuntemaan sen, mitä tunnemme, ja mikä tärkeämpää, miten voimme vähän ”huijata” tätä ikiaikaista biokemiallista konetta toimimaan meidän hyväksemme.

1. Dopamiini: Pikavoittojen metsästäjä ja somekoukun ylläpitäjä

Mitä se on? Dopamiini on aivojemme oma pieni jännityshormoni, joka saa meidät etsimään palkintoja ja kokemaan mielihyvää, etenkin kun saavutamme jotain. Se on se tunne, kun löydät täydellisen pysäköintipaikan tai saat kollegalta viimeisen suklaakeittoon. Se on myös vastuussa addiktoituvasta käyttäytymisestä, kuten sosiaalisen median selaamisesta – aina odotetaan sitä seuraavaa tykkäystä tai ilmoitusta.

Miten se sabotoi meitä opettajia? Aivomme rakastavat nopeita voittoja. Mutta opettajan työ? Se on harvoin täynnä pikavoittoja. Se on pitkää peliä, jossa tuloksia näkee joskus vasta vuosien päästä (tai ei koskaan). Dopamiini huutaa ”NYT! NYT! HALUAN PALKINTONI NYT!”, kun oppilaan ymmärtämisen hetki on hidas ja harvinainen. Ja kun se ei saa sitä, se turhautuu ja tekee meistäkin turhautuneita. Lisäksi nuorten jatkuva tarve dopamiinikikseihin (puhelimet, pelit) luo ristiriitaa meidän pitkäjänteisten tavoitteidemme kanssa.

Miten huijata aivoja? Aseta pieniä, naurettavan pieniä, tavoitteita. ”Selviän seuraavasta 15 minuutista ilman, että joudun turvautumaan sarkasmiin.” Kun onnistut, taputa itseäsi selkään (mielessäsi, ettet näytä hullulta). Juhli hiljaa pikkuriikkisiä onnistumisia: ”Jes, sain yhden tunnin tähän pakettiin ilman isompia draamoja!” Pieni annos dopamiinia auttaa.

2. Serotoniini: Mielen vakauden vartija ja huonon huumorin vastapaino

Mitä se on? Serotoniini on aivojemme ”chillailuhormoni”. Se on vastuussa mielialan vakaudesta, unen laadusta, ruokahalusta ja jopa oppimisesta. Jos dopamiini on pikavoittojen metsästäjä, serotoniini on se vakaa ystävä, joka muistuttaa sinua hengittämään.

Miten se sabotoi meitä opettajia? Stressi on serotoniinin pahin vihollinen. Kun pinna on kireällä, serotoniinitasot laskevat. Ja kun ne laskevat, meistä tulee ärtyisiä, ahdistuneita ja helposti ylikuormitettuja. Yhtäkkiä se, että joku unohtaa vihkonsa, tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Krooninen stressi opettajan työssä voi pitää serotoniinitasot alhaalla jatkuvasti, ja sitten alkaa tulla mieleen epäilyksiä omasta kyvykkyydestä (tai jopa elämänvalinnoista).

Miten huijata aivoja?

• Aurinko ja luonto: Hanki D-vitamiinia ja raitista ilmaa. Edestakainen kävelymatka autojen sekaan välitunnilla on parempi kuin ei mitään.
• Liikunta: Lyhytkin reipas kävelylenkki (tai tanssahtelu keittiössä) auttaa.
• Ruokavalio: Syö säännöllisesti ja monipuolisesti. Unohda sokerihumalat, jotka saavat sinut hetkeksi lentämään ja sitten muksahdat kovempaa maahan.
• Kiitollisuus: Keskity siihen, mikä on hyvin. Ehkä vain siihen, että kahvi ei mennyt sivuun tänä aamuna. Pienikin plussa päivässä auttaa serotoniinia nousemaan pinnalle.

3. Kortisol: Vanhan liiton stressipäällikkö (joka ei ymmärrä sähköposteja)

Mitä se on? Kortisol on pako- tai taisteluhormoni, joka on elintärkeä, kun olet sapelihammastiikerin edessä. Se terävöittää aistejasi, lisää sykettäsi ja valmistaa sinut toimimaan nopeasti. Se on aivojemme sisäänrakennettu hätätila-siru.

Miten se sabotoi meitä opettajia? Ongelma on, että aivomme eivät tiedä eroa sapelihammastiikerin ja kolmen yhtaikaa huutavan nuoren välillä. Kun koemme jatkuvaa stressiä (melu, haastavat tilanteet, valtava työmäärä), kortisolitasot pysyvät korkeina. Korkea kortisoli tekee meistä kroonisesti väsyneitä, ärtyisiä, ja se heikentää kykyämme ajatella selkeästi ja hallita tunteita. Et ole ”paha” opettaja, aivosi vain luulevat olevansa jatkuvassa hengenvaarassa.

Miten huijata aivoja?

• Syvähengitys: Vain kolme hidasta, syvää hengitystä voi katkaista kortisolipurkauksen. Kokeile, vaikka vessassa piilossa!
• Naura: Naura epätoivolle! Aivomme ovat siitä hassuja, että ne eivät osaa erottaa aitoa naurua teeskennellystä. Joten vaikka tilanne olisi kuinka absurdi, pieni virne tai vitsi voi auttaa.
• Irrottautuminen: Pienikin hetki pois tilanteesta, vaikka vain luokan ulkopuolelle syvään huokaisemaan, voi auttaa palauttamaan tasapainoa.

4. Oksitosiini: Yhteyden luoja (jota on vaikea tuottaa, Kun joku huutaa)

Mitä se on? Oksitosiini on ”rakkaushormoni” tai ”yhteyshormoni”. Se vapautuu kosketuksesta, läheisyydestä ja luottamuksellisista suhteista. Se saa meidät tuntemaan olomme turvalliseksi ja yhteyteen toisiin ihmisiin.

Miten se sabotoi meitä opettajia? Kun olemme jatkuvasti haastavissa tilanteissa, joissa luottamus ja yhteys ovat koetuksella (tai täysin poissa), oksitosiinin tuotanto vähenee. Se tekee meistä varovaisia, etäisiä ja kyynisiä, ja on vaikea muodostaa niitä yhteyksiä, joita kaipaamme ja joita tarvitsemme. Harva kokee suurta oksitosiiniryöppyä, kun nuori ilmoittaa ”en tee mitään”.

Miten huijata aivoja?

• Myönteiset kontaktit: Vaikka luokassa ei juuri nyt onnistuisi, hanki myönteisiä kontakteja kollegojen tai ystävien kanssa. Lyhytkin juttutuokio voi auttaa.
• Itsemyötätunto: Taputa itseäsi olalle! Olet opettaja haastavassa ympäristössä, teet tärkeää työtä. Ole itsellesi armollinen.
• Lemmikit: Jos mahdollista, lemmikin silittäminen on valtava oksitosiinin lähde. (Valitettavasti luokan marsu ei ehkä riitä pitämään yllä koko kollegion mielenterveyttä, mutta pienikin ele auttaa.)

Yhteenveto: Aivosi ovat muokattavissa!

Onnellisuus ei ole vain sattumanvaraista fiilistä, vaan pitkälti aivokemiaa. Ja hyvä uutinen on, että voimme vaikuttaa siihen aivokemiaan! Aivomme ovat hämmästyttävän muovautuvia. Voimme opettaa niitä uusille tavoille – vaikka ne olisivat kuinka vanhanaikaisia ja jääräpäisiä tahansa.

Muista, ettei sinun tarvitse olla mikään hermotieteen professori (ellet sitten sattumalta ole ja halua vinkkejä). Riittää, että tunnistat nämä perustavanlaatuiset mekanismit ja yrität aktiivisesti tehdä pieniä, tietoisia valintoja, jotka nudgettavat aivojasi kohti aurinkoisempaa olotilaa. Koska hei, tiedät jo, miten opettaa – nyt opetat vähän itseäsi!